Jonna Johansson is a visual artist based in Helsinki. She has studied at the University of Brighton, England (BA) and Finnish Academy of Fine Arts in Helsinki, MFA (Painting department).
Johansson works mostly with paintings and her works have been exhibited at several exhibitions in Finland as well as other places in the world.
Jonna Johansson deals with humanity on a large scale in her works. She takes a stand on global phenomena by means of her paintings and installations. The final work is a versatile discussion of content and visual splendour.
Her works can be interpreted from different points of view. Johansson paints the everyday realism, even its reverse side, either as it is or covered in a pastel dream.
She uses oil, acrylic and alkyd paints, and her clear forms and bold colours relate to fantasies. Johansson's works are aesthetically wonderfull, and her works capture the viewer easily due to the powerful use of colour and brush.
Jonna Johansson, Kuvataiteen maisteri, Kuvataideakatemia,
maalaustaiteen osasto.
Käsittelen teoksissani ihmisyyttä laajasti maalauksen ja maalausinstallaation keinoin. Kiinnostukseni ihmisyyden teemoihin muodostuu
yleensä omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani.
Työskentelylleni on tyypillistä teemakohtaiset projektit tai teossarjat.
Lähtökohtana oleva henkilökohtainen itsetutkiskelu etääntyy taiteellisen prosessin edetessä ja valmistuessa, näin ollen taiteen merkitys saavuttaa monimuotoisempia tasoja katsojalle. Maalauksissani vuorottelevat spontaani voimakas ilmaisutapa ja tarkkaan mietityt kompositiot. Tärkeä elementti on voimakas tunteen ilmaisu.
Vuosien työskentelyn aikana itselleni ominaisiksi materiaaleiksi ovat valikoituneet öljy sekä akryyli- ja alkydimaalit.
Pidän jännitteestä, joka syntyy käyttämällä sekä pensselityöskentelyä että spontaania roiske- ja lusikkatekniikkaa samalla maalauspinnalla.
Alkydimaaleissa minua kiehtoo niiden työstömahdollisuudet esimerkiksi roiskemaalaustekniikka sekä struktuuri ja erityisesti alkydimaali rinnastettuna akryylin ja tai öljyn kanssa.
Maalausinstallaatioissa olen laajentanut maalauksiani kehyksissä olevien maalausten ulkopuolelle, ja yleisesti ottaen teoksissani voi nähdä myös viitteitä pop taiteeseen.
Jonna Johansson ja kehon tunto
Jonna Johanssonin taide tutkii kehollisuutta ja ihmisenä olemista tässä ajassa, kehossa ja
maailmassa. Hänen maalauksensa perustuvat esimerkiksi erilaisten sosiaalisesta mediasta peräisin
olevien valokuvien pohjalta työskentelyyn, jossa valokuvan realismi haihtuu ja hälvenee
maalausprosessin myötä. Lopputuloksena syntyy maalauksia, jotka ovat edelleen esittäviä, mutta
eivät millään hyperrealistisella tavalla, vaan niiden esittävyys on monumentaalisempana ja
ilmaisultaan pelkistyneempää. Samalla hän harjoittaa maalaamalla kokeellista taiteellista
tutkimusta, jonka tulokset ovat hänen teoksiaan.
Kehollisuus ja yhteiskunnallisuus
Jonna Johanssonin taiteellinen työskentely on seurannut Brightonissa opiskeluajoista saakka
yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Hän on kuvannut maalauksissaan niin kodittomia, väkivaltaa kohtaavia
prostituoituja kuin muitakin marginalisoituja ryhmiä, minkä lisäksi hän on ollut kiinnostunut
kehollisuuden ja maalaustaiteen välisestä suhteesta. Brittiläisen taiteilijan ja kriitikon John Bergerin
(1926–2017) Näkemisen tavat on ollut Johanssonille tärkeä jo opiskeluajoista saakka, sillä Bergerin
avulla hänelle hahmottui kuva taiteen maailmasta myös sosiaalisesti ja poliittisesti määrittyvänä ja
muodostuvana kokonaisuutena.
Taiteilija on ensimmäisistä näyttelyistään saakka osoittanut uskovansa siihen, että maalaamalla voi
muuttaa maailmaa. Berger huomauttaa kehon poliittisuudesta seuraavaa: ”Tämä asia voitaisiin
sanoa yksinkertaistetusti toteamalla, että miehet toimivat ja naiset näkyvät. Miehet katsovat naisia.
Naiset tarkkailevat itseään katseiden kohteena. Tämä pitää paikkaansa paitsi useimpiin miesten ja
naisten välisiin suhteisiin myös naisten suhteessa itseensä. Tarkkailija naisessa on maskuliininen,
tarkkailtu feminiininen. Näin nainen muuttaa itseensä kohteeksi, objektiksi, ja ennen kaikkea
katsomisen kohteeksi: näkymättömäksi.” 1
Johansson on maalannut Bergerin tekstissä näkymättömäksi jäävää naista näkyviin jo ensimmäisistä
näyttelyistään asti näkyviin, sillä toisin kuin Berger Johansson ei ajattele maalausta katoavana tai
väistyvänä taiteentekemisen mediumina, vaan kokee maalaustaiteen kykenevän vastaamaan myös
tämän maailmanajan kysymyksiin ja visualisoimaan asioita tavalla, joka on Michel Foucault’n
(1926–1984) termein vastavallan toteumista. Foucault’n mukaan vastavallassa on kyse siitä, miten
alistettu ryhmä, joka on vallankäytön kohteena, saavuttaa kyseisessä tilanteessa subjektiviteetin,
jolloin se voi puhua omasta puolestaan ja vaatia oikeuksiaan. 2 Kuvatessaan politisoituja kehoja
Johansson tuo oman näkökulmansa ja käsittelee kehollisuutta maailmassa olemisena ja tosiasiana
eikä luo esimerkiksi normatiivista kehokuvaa. Sosiaalisen ja muiden medioiden kehokuva on usein
normatiivinen ja kiinni ajatuksissa, jotka todentuvat lähinnä siitä syystä, että niitä toistetaan kerta
toisensa jälkeen ilman kriittistä kommentointia tai analyysia. Johanssonin maalaukset edustavatkin
kriittistä ajattelua kuvataiteellisessa muodossa.
Maalaus ja (elo)kuva
Johansson käyttää valokuvia aineistonaan ja malleina maalauksilleen. Työskentelyprosessin myötä
alkuperäinen kuva katoaa ja saa maalauksellisen tulkintansa aiheestaan. Taiteilijan työskentelyssä
syntyy maalaus, jonka kerroksiin tallentuu teoksen työstämisen vaiheet ja joka muodostaa oman
kertomuksensa. Taiteilijan kehollinen toiminta on sedimentoitunut osaksi teosta, jossa se on
enimmäkseen aistittavissa ja joskus myös nähtävissä. On myös syytä huomata, että näkymättömissä
oleva vaikuttaa maalauksessa näkyvän ohella.
Taiteilijoiden maalaukset voivat muuttua paljonkin työprosessin aikana. Tämä pätee Johanssoniin,
jonka teokset voivat alussa olla hyvinkin yksityiskohtaisen realistisia, mutta jotka muuttuvat
pelkistetyimmiksi prosessin myötä. Näin on käynyt esimerkiksi uusimman teossarjan kohdalla, joka
oli aluksi huomattavasti kehon yksityiskohtiin keskittyneempi ja kuvallisempi, mutta joka on
muuttunut maalausprosessin kuluessa pelkistetymmäksi ja kehollisuuden yleiseksi kuvaukseksi.
Jonna Johanssonin uusimpien teosten äärellä on helppo hahmottaa, että taiteilija on harrastanut
joogaa jo pidemmän aikaa. Ajan, kehon ja kehollisen kokemuksen erilaiset merkitykset ja
tuntemuksellinen ovat hänelle tuttuja niin joogan kuin maalausprosessin ja ihmiskehoa kuvaavien
maalausten tiimoilta. Taiteilijan maalausten äärellä voi kokea, miten niihin on kerrostunut
merkityksiä. Näin teoksen narratiivinen rakenne sijaitsee syvyyssuunnassa eikä sen ajallisuus ole
samalla tavalla konkreettista kuin elokuvan, vaikka molemmissa kestolla ja kokemuksella ajasta on
merkittävä osuus teoksen hahmottamisessa.
John Berger kirjoittaa esseessään Revolutionary Undoing aktuaalisen ja vaikuttavan välisestä
suhteesta. Hän siteeraa Max Raphaelia: ”Todellinen muoto on kuvaileva, vaikuttava muoto on
suggestiivinen. Nimittäin sen avulla taiteilija välttää yrittämästä välittää sisältöjä ja tunteita
katsojalle kuvailemalla niitä kokonaisuudessaan, vaan sen sijaan tarjoaa katsojalle vain niin paljon
vihjeitä, kuin itse tarvitsee tuottamaan itsessään nämä kokemukset ja tunteet.” 3 Voisiko Bergerin
äskeisessä sitaatissa käyttämä ilmaisu vaikuttavuudesta kuvata kokemusta, jonka kokee Johanssonin
teosten äärellä? Efektiivinen vaikuttaminen liittyy kaikkeen keholliseen toimintaan, mitä teoksen
syntyy sen rakentumisen aikana, ja tämä vaikuttaa myös sen kokemiseen.
Maailma kehon kautta
Johanssonin maalauksissa paljastuu kehollisuuden alkuperäinen olemus, joka paljastaa
materiaalisuuden ja sen, kuinka kehomme on maailmassa kolmiulotteisena, haptisena ja
koskettavana ja koskettamiseen kykenevänä. Ranskalainen filosofi Christine Buci-Glucksmann
kirjoittaa teoksessaan The Madness of Vision siitä, miten barokissa (fantasmaattisessa silmässä)
katsojalle tapahtuu psykoanalyytikko Jacques Lacanin ilmaisua hyödyntäen se, että katsojasta tulee
kuva. 4 Samassa yhteydessä Buci-Glucksmann viittaa Paul Kleen tunnettuun huomautukseen
maalauksesta jonakin, joka katsoo takaisin katselijaansa. 5
Christine Buci-Glucksmann kuvaa barokin taiteellista logiikkaa seuraavasti: affektit syntyvät
efekteistä. 6 Samalla tavalla Johanssonin moni-ilmeisessä ja nykyään myös barokkimaisessa
ilmaisussa kiertyvine kehoineen vaikuttaa katsojiin kuin kokonaisuus. Tuntemuksissa on samaa
kehollista elementaarisuutta ja painavuutta, mikä linkittää ne suoraan ajallisuuteen ja lopulta myös
katoavuuteen. Johanssonin maalausten kehot eivät ole kuitenkaan pelkkää kuolevaa lihaa, vaan ne
ovat elävää lihaa, joka kaiken lihan lailla tulee joskus häviämään. Mutta ennen lihan katoamista ja
kuolemaa keho on elävä ja muuntuva.
Johanssonin uusissa teoksissa kehot abstrahoituvat ja muuttuvat samalla konkreettisemmiksi ja
lihallisemmiksi, sillä kun yksittäisen kehon kuva katoaa, avautuu tällöin aivan uusi tila ja tilaisuus,
jossa kehollisuus yleisenä ja silti yksittäisiin kehoihin palautuvana saa tilaa. Siirrymme yksittäisestä
yleiseen ja samalla Johansson osoittaa maalaamalla vastaavansa kysymykseen, miten on
mahdollista kuvata kehoa maalauksen aiheena, siis objektina, ja silti antaa keholle oikeus
subjektiteettiin.
Maalauksien ja kehollisuuden välinen yhteys on perustavanlaatuinen ja se pohjautuu siihen, että
maalauksissaan taiteilija kuvaa omaa kehollista maailmassa oloaan ja luo siitä fyysisen tallenteen,
jonne on kerrostunut erilaisia kokemuksellisia ja tunteellisia ajatuksia. Katsojan osaksi tulee taas
kohdata teos, jonka avulla syntyy yhteys sekä teokseen että sen tekijään. Maalaus katsoo meitä ja
minkä seurauksena tavanomaiset käsitykset katsojasta ja katsotusta, subjektista ja objektista,
murenevat. Maalaukset eivät ainoastaan noudata vallitsevaa representaation logiikka tai visuaalisen
määrittelyn valtavirtaa, vaan ovat uusia ajattelutapoja. Tämän ohella maalauksilla on myös kyky
herättää monimutkaisia kokemuksia. Maalaus saa katsojan muuttamaan mieltään useammankin
kerran. Maalaukset ja muut taideteokset ovat myös luonteeltaan sellaisia, että ne kykenevät
hämmentämään meitä tavalla, jolloin maailman kompleksisuus paljastuu.
Lopuksi – maalaamisesta ajatteluna
Jonna Johanssonin maalaukset ammentavat näkyvistä kehoista ja niiden materiaalisuudesta. Hänen
maalauksensa muuttuvat työskentelyvaiheen myötä kerta toisensa jälkeen ja lopputulos ei ole
juurikaan ensimmäisen version kaltainen. Tässä näkyy hyvin myös taiteellisen työn luonne
materiaalisena ja kokeellisena tutkimuksena, jossa taidemaalarin tulee maalata teoksensa
päästäkseen selville mitä hän ajattelee. Maalaukset muistuttavat tässä suhteessa meitä ihmisiä, sillä
jokaisen ihmisen tulee käydä lävitse sangen monimutkainen ja pitkäkestoinen ajatteluprosessi, jos
hän haluaa tietää mitä hän ajattelee asioista ja itsestään.
Työskennellessään kerroksien kanssa Johansson luo teoksia, joilla on voima siirtää katsoja
mielikuvituksen loputtomaan maailmaan, jossa maalauksen charmi kestää vuosisadasta toiseen,
kuten ranskalaisfilosofi Maurice Merleau-Ponty huomautti. 7 Maalatessaan taiteilija nostaa
maailmasta esiin merkityksiä ja tekee niitä näkyviksi. Tästä syystä maalaukset muiden taideteosten
lailla tarjoavat kompleksisempia tulkintoja maailmasta kuin monet muut visuaaliset kokemukset.
Johansson osoittaa myös sen, että ajatus maalaustaiteen kuolemasta ei pidä paikkaansa, vaan
maalaus elää eikä vaikuta olevan katoamassa mihinkään. Hänen teoksensa kertovat myös sen, että
mikäli haluamme ymmärtää kehollisuuden merkityksen kunnolla, on meidän syytä, huomata sen
perustavanlaatuinen yleisyys ja se, ettemme voi paeta kehojamme. Johansson maalaa muiden
maalareiden tavoin maailmaa esiin sen kaikessa moninaisuudessa ja osoittaa näkyvyyden syvän
lumoaavuuden. Hän näyttää meille kirjaimellisesti sen, miten maalaukset katsovat meitä takaisin,
koska se saavat meidät huomaamaan oman kehollisuutemme ja näkyvyytemme ja pohtimaan niiden
merkitystä.
Juha-Heikki Tihinen
Kirjallisuus:
Berger, John 1972: Revolutionary Undoing. Teoksessa The Look on Things. Essays.
Berger, John 1991: Näkemisen tavat. Suomentanut Mirja Rutanen. Love kirjat, Helsinki.
Christine Buci-Glucksmann 2014: The Madness of Vision. On Baroque Aethetics. Translated by
Dorothy Z. Barker. Series in Continental thought. Ohio University Press, Athens.
Foucault, Michel 1990. The History of Sexuality. An Intruduction. Volume 1. Traslated by Robert
Hurley. Vintage Books, New York.
Merleau-Ponty, Maurice 1964: The Indirect Language and the Voices of Silnece. Translated and
introduction by Richard MacClearly. Teoksessa Signs. Northwestern University Press, Evanston.
1 Berger 1991, 47.
2 Foucault 1990, 101.
3 Berger 1972, 207. “Actual form is descriptive, effective form is suggestive, i.e., through it the artist, instead of trying
to convey the contests and feelings to the viewer by fully describing them, provides him only with as many clues as he
needs to produce theses contents and feelings within himself.”
4 Buci-Glucksmann 2014, 36.
5 Buci-Glucksmann 2014, 36.
6 Buci-Glucksmann 2014, 19.
7 Merleau-Ponty 1964, 80.
Bunny kuin pyöriäinen
Jonna Johanssonin Bunny on useimmiten vaaleanpunainen hahmo, jolla on pullean vartteva varsi,
pupumaiset korvat ja lyhyehköt raajat. Kehonkuvaltaan aikuisen ja lapsen välimaastoon sijoittuva
Bunny pukeutuu bikineihin, käyttää korkokenkiä, sonnustautuu mekkoon ja ehostaa itseään
huulipunalla. Johanssonin maalausjäljen perusteella Bunnyn persoonasta saa eloisan vaikutelman.
Se on vallaton, täyttää tilaa ja ”loiskii” iloisesti menemään.
Bunny sai alkunsa kaksitoista vuotta sitten Johanssonin ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin.
Tuolloin hahmossa korostui sen muovisuus ja sokerisuus. Johansson liitti ensimmäisiin Bunny-
maalauksiin E-koodin ajatuksen: Bunnyyn liittyi siis kaikkea sellaista, mitä tekee mieli nauttia,
mutta joka ei tee meille varsinaisesti hyvää. Omalla tavallaan Bunny oli siis tarkastelutavasta
riippuen pakoa arjesta – tai arjen hedonismia.
Sittemmin Bunny on vakiintunut elämää pursuavaksi olennoksi. Bunny lomailee, juo drinkkejä, syö
jäätelöä ja donitseja – kaikkea sokerista! – joogaa, tanssii ja ottaa aurinkoa. Toisaalta sillä on myös
lapsenomainen puolensa. Toisinaan se kantaa mukanaan minikokoista Bunnyä, pientä versiota
itsestään.
Johanssonin Bunny-sarja poikkeaa merkittävästi taiteilijan alastomien naiskehoja tutkivasta sarjasta.
Toisin kuin lattiatasolla maalattavat Bunnyt, vakavat alastonkuvat syntyvät osin myös
maalaustelineellä; öljyväri tuo naishahmoihin syvyyttä, vivahteikkuutta ja hartautta. Bunnyjen
materiaalina on kuitenkin joustavampi ja juoksevampi alkydimaali. Se synnyttää kiiltävää ja
makean ”muovista” jälkeä. Maali on altis sattumalle: eklektinen materiaali ei aina tottele, se valuu
ja heittelehtii mielensä mukaan. Bunnyjen maalausjäljestä voikin huomata, kuinka hahmojen
syntyprosessista puuttuu ankaruuden ja täydellisen hallinnan tuntu.
Lattiatasolla alkydimaalilla eli talojen maalauksessa käytetyllä maalilla maalaaminen ja
ekspressiivisesti ilmaisu liitetään niin sanotun toimintamaalauksen (engl. action painting)
traditioon. Yhdysvalloissa abstraktia ekspressionismia edustavien taiteilijoiden suosima
maalaustyyli tuo taiteilijan kehon mukaan maalausprosessiin. Toimintamaalauksen tähti Jackson
Pollock oli omana aikanaan taiteilijaneron esikuva. Pollock performoi mieskuvaa, jota tänä päivänä
kuvailtaisiin hegemoniseksi maskuliinisuudeksi: cowboy-asuun pukeutunut taiteilija liitti pystyvän,
voimakkaasti itseään ilmaisevan ja vahvan miehisen hahmon maalaustyyliinsä. Siinä korostui
taiteilijan sisäisen maailman ilmaisu, maalausten suuri mittakaava ja toiminta.
Jos Johanssonin Bunny-maalauksia tarkastelee toimintamaalauksen tradition valossa, ne
näyttäytyvät jo aivan muuna kuin pelkästään naisellisia tai lapsekkaita hahmoja kepeästi kuvaavina
maalauksina. Bunnyjä voi ajatella tradition uudelleen muovaamisena. Toimintamaalaukselle
tyypillisten elementtien kuten lattiatasossa ekspressiivisesti maalaamisen yhdistäminen
lapsenomaiseen ja feminiiniseen figuratiivisuuteen on eräänlaista taiteen tarinan uudelleen
tulkintaa.
Jos Pollockin rakentamaan taiteilijaneromyytin ominaisuuksiin kuuluivat viileys ja toisinaan myös
lehmipojan kostyymi lassoa myöten, Bunnyn persoona syntyy toisenlaisesta karnevalistisesta
tarpeistosta. Se viihtyy suuressa tilassa ja täyttää sen luontevasti, mutta sopeutuu myös pienelle
maalauskankaalle. Viime aikoina hahmo on adaptoitunut edelleen keraamisten veistosten sarjaksi.
Niissäkin on sattumalle sijaa. Bunny syntyy pala palalta kuin improvisoiden; polttoprosessissa siitä
vapautuu energiaa ja Bunnyn kulloinenkin liike ikuistuu veistokseksi.
Kun näin Bunnyn ensimmäisen kerran, ajattelin Tove Janssonin näkymätöntä Ninniä, jonka hahmo
tuli täydeksi vasta, kun Ninni oppi piirtämään itsensä esiin koko ekspressiivisyytensä kirjossa.
Sittemmin Bunny on muistuttanut minua eri asuissaan – maalauksena ja veistoksena –
virtaavuudesta. Olen alkanut ajatella Bunnyä itseään vielä synnyttävän Ninnin sijaan Margaret
Atwoodin Penelopeia-romaanissa esittelemän myyttisen hahmon nykykulttuuriin sijoittuvana
sisarolentona. Atwood kirjoittaa romaanissa Odysseusta kärsivällisesti odottaneen Penelopen
tarinan uudelleen.
Atwood kuvittelee Penelopen, jonka arki ei ollutkaan niin ilotonta kuin olimme luulleet. Penelope
oli sittenkin hiljaisen odottajan sijaan enemmän äitinsä kaltainen. Penelopen äiti oli aallotar, vikkelä
kuin pyöriäinen, sanoissaan joskus vaikeaselkoinen ja oikukas olento. Bunnyssä on samaa
joustavuutta, veden ja sen energian läsnäoloa. Bunny, kuten Penelope, on puoliksi vettä: vaahtoava,
virtaava ja uusiin uomiin huuhtoutuva.
FT Sini Mononen